Minäkö tyhmä – en ymmärrä!

Se on selvää, että erilaisia ennakoimattomia tilanteita varten tarvitsemme vakuutuksen. Liikennevakuutus on jopa pakollinen, kaskot ja henkivakuutukset sekä kotivakuutukset yleisiä. Niitten tarpeellisuudesta ei tarvitse edes keskustella.

Entäpä me kansakuntana, tarvitsemmeko me vakuutusta? Ja jos, minkälaista? Ensi sijassa mieleen tulee tietenkin turvallisuus; se, että saamme elää vailla taloudellisia tai poliittisia huolia; miten ne nyt sitten ymmärretäänkään.

Taloudellisia riskejä vähentääksemme olemme liittyneet Euroopan unioniin. Olemme ottaneet käyttöön yhteisvaluutan, euron. Jo yksinomaan korkotasomme kohtuullisuus aiempaan verrattuna kertoo, mitä olemme saaneet. Yhteismarkkinat ovat luoneet kansantaloudellemme suotuisan kasvualustan. Aiempi ”devalvaatiosta devalvaatioon” -polkumme on jäänyt historiaan. Kaikkea tätä taustana pitäen vähäinen maksuosuutemme EU:lle, ”vakuutusmaksu”, on todella varsin kohtuullinen.

Mutta miten on kansakunnan poliittisen turvallisuuden laita? Ollako sotilaallisesti liittoutumaton, siitä on menneinä vuosina taitettu peistä. Natoon vai ei – siihen keskustelu on kärjistynyt. Kun kansakunnan poliittinen johto on vuosi toisensa jälkeen korostanut Nato-kielteisyyttä, kansa on seurannut johtajiensa mielipidettä. Mielipidemittaukset siitä kertovat. Nyt on tosin keskustelu virinnyt; ulkoministerin ja puolustusministerin puheenvuorot ovat herätelleet mielipiteenvaihtoon, jota tasavallan presidentti on viimeksi Irlannin-vierailullaan koettanut jäähdytellä.

Historia toistaa itseään, sanovat. Mutta kun ei toista, korostavat ne, joitten mielestä Nato-jäsenyys on meille tarpeeton siitäkin huolimatta, että Baltian maat ovat jäsenyysvaihtoehdon valinneet. Ne kun muistavat lähihistoriansa ja ovat kokeneet sellaista, joka meiltä onneksi jäi kokematta.

Entäpä jos siis mekin hieman katselisimme historiaa; muistuttaisimme nykypolville mieleen sen, mitä me vanhemmat, sota-ajan eläneet, olemme kokeneet ja nähneet. Ei mustamaalataksemme nykytilannetta ja itäisen naapurimme politiikkaa tai sen tekijöitä, vaan yksinkertaisesti todetaksemme – hieman samaan tapaan kuin valtioneuvos Harri Holkeri Turun Sanomissa hiljattain – että kaikki saattaa olla muuttuvaa.

Vuonna 1939 johtomme ajatteli kutakuinkin samoin kuin meillä on ajateltu menneiden hallitusten aikana. Silloin me uskoimme, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittu hyökkäämättömyyssopimus olisi riittävä tae rauhalle. Silloin me luotimme Kansainliiton, nykyisen YK:n edeltäjän sanaan ja valvovaan silmään, Mutta nämä osoittautuivat tyhjän arvoisiksi, kun jouduimme toteamaan, että olemassaoloamme oli pakko puolustaa ase kädessä, myötätuntoa kyllä saaden mutta ilman muualta tullutta sotilaallista apua – ruotsalaisten ja virolaisten vapaaehtoisten piskuisten joukkojen ollessa poikkeus.

Nyt me korostamme EU:n turvatakuita. Mutta mitä ne oikein ovat? Nyt me puhumme jonkinlaisesta Nato-optiosta, jota sisältävää, allekirjoitettua sopimusta kukaan ei ole nähnyt. Nyt me viittaamme jonkun kaukaisen vihreän saarivaltion kielteiseen Nato-kantaan. Ja näin teemme erittelemättä, mitä merkitsee presidentti Paasikiven korostama geopoliittinen asema; vierellämme naapuri, joka nytkin keskittää joukkoja Euroopan keskeltä itärajamme taakse, siirtää laivastonsa päämajan Moskovasta Pietariin, suunnittelee tutka-asemaa Suursaareen jne.

Kuten sanottu, nyt emme ole uhan kohteena. Mutta entä jos tilanne muuttuu, jos kylmä sota syttyisi uudelleen, jos presidentti Putinin tilalle nousisikin aggressiivista poliittista linjaa edustava johto? Mitä silloin? Olisiko paikallaan Nato-vakuutus, jotta nykypolvi lapsineen ei joutuisi kokemaan samaa kuin vanhemmat!

Minäkö tyhmä – en ymmärrä Nato-vastaisia, nyt vielä valtavirtaa edustavia. He eivät ole historiankirjojaan lukeneet, ja jos ovat, kovin vähän ovat niistä oppineet.