Taas puhutaan palkoista

Syksyllä se aina alkaa, keskustelu palkoista tai pikemminkin niitten korotuksista. Pää on avattu, yleislinjaksi näyttää muodostuvan 3,2 prosenttia kahden vuoden aikana. Mutta vain yleislinjaksi. Tehyn uusi puheenjohtaja ilmoitti tuoreeltaan, ettei se häntä kiinnosta, aiemmat virheet hoitohenkilöknnan osalta on nyt korjattava. EK:n piiristä korostettiin taas vanhaa näkemystä, jonka mukaan julkisessa sektorissa on nyt oltava pidättyväisiä, koska sen verotulokertymä ei salli yleislinjan aukotonta seuraamista.

Näin siis pidättyvyydestä tai siitä poikkeamisesta. Selkeimmät poikkeajat ovat todennäköisesti entiseen tapaan – ja lähihistoriahan jo tiedetään – pörssiyhtiöitten ylimmät johtajat, ne jotka pidättyvyyttä muilta vaativat –   ja tällä kertaa mukana myös muutama ammattiyhdistyspomo. Ja jos taas oikeudenmukaisuuteen ja ammattiin huomiota kiinnitetää, niin korjausta edellyttäisivät nimenomaan julkisessa sektorissa yhteiskunnan toimivuudesta ja kansalaisten hyvinvoinnista vastaavat lääkärit, sairaanhoitajat, ensihoitajat, palomiehet, poliisit. Tätä näkemystä ei esim. EK:n piirissä ole vuosikausiin hyväksytty sen vaatiessa yksiselitteisesti julkiseen sektoriin palkkamalttia.

Valtionyhtiöitten  johtoporras ansaitsee moninkertaisesti vaikkapa pääministeriin verrattuna. Kaupunkien ylimmän jodon palkkaus yltää korkeintaan suuryritysten keskijohdon tasolle. Ja kuitenkin valtiovalta takaa yhteiskunnan turvallisuuden, kuntasektori keskeisimmät kansalaispalvelut. Mutta vetoaminen veronmaksajiin on hyvä keppihevonen, jolla julkista sektoria on helppo kurittaa. Toinen tiukkuuden kohde ovat sitten eläkeläiset. Mauri on tehnyt tehtävänsä, joten se saa mennä. Onko esim. valtiovarainministeriön kansliapäällikkö unohtanut taitetun indeksin ja raippaveron – nehän kurittavat eläkeläisiä tavalla, jonka kaltainen johtaisi palkansaajat satavarmasti yleislakkoon!

Kun korotuksista puhutaan, erästä keskeistä tekijää ei tule unohtaa, ja se on verotus – aivan erityisesti marginaaliasteikkojen vaikutus palkankorotuksiin. Ja kenties tätäkin tärkeämpää on kiinnittää huomiota myös eri tulomuotojen keskinäiseen verorasitukseen – oikeudenmukaisuuteen ja maksukykyyn. Onko pääomatulojen palkkatuloja oleellisesti alempi verokanta ikuisesti perusteltu ja ottaako se huomioon maksukyvyn? Jos tuloverotusta kliseenmukaisesti alennetaan vain asteikkojen alapäässä, eikö uskalleta sanoa, että se johtaa marginaalirasituksen kasvuun ja tätä kautta työnteon halukkuuden heikkenemiseen? Kun vaaditaan ylempien verojen nostoa, onko kukaan rohjennut kertoa, mikä olisi sitten se "oikea" veroprosentti? Oliko se 35, 40, 45 tai peräti 50 prosenttia?  Ehkäpä nämä meuhkaajat eivät edes tiedä sitä, kuinka monta prosenttia hyvätuloinen keskimäärin taikka marginaaliverona maksaa – raippaverotetuista puhumattakaan!

Työn tuloksista verotetaan aina. Entäpä niistä tuloista, joita yhteiskunta maksaa erilaisina sosiaalietuuksina, työttömille työttömyyskorvauksina, taloudestaan heikosti huolehtivina tai muutoin vain lisärahaa tarvitseville toimeentulotukena – pääosa näistä tulonsiirroista kilahtaa tilille nettona, ilman että verottaja niihin puuuttuu. Ei ihme, etä keskustelu sosiaali- ja toimeentuloloukuista on heräämässä. Verottaako  yhteiskunta kovaa työtä tekevää mutta päästää siivellä eläjät helpolla? Onko pohdiskelu tasa-arvosta jäänyt vain poliittiseksi sanahelinäksi vai onko juuri lainkaan pohdittu sen yhteiskunnallisia taustoja, ahkeruutta, työntekoa, panostusta yhteiskunnan toimivuuteen?

Se 3,2 % on täten vain yksi luku, neuvotteuissa saavutettu. Mutta paljonko jää ulkopuolelle, ylemmäs tai alemmaksi,  kun yhteiskunnan rahavirtoja tarkastellaan kokonaisuuksina? Ketkä voittavat, ketkä häviävät; kuka saa työllä ja kuka ilman omia ponnistuksia? Tätä kokonaispohdiskelua kaivattaisiin, jotta vaikkapa vain sanoille oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus löydettäisiin kokonaisvaltainen sisältö! Eikä varmaan olisi pahitteeksi  pohdiskella kansalaisten saamisia ja aiheuttamia kuluja koko elinkaarenkin puitteissa. Paljonko vanhimmat ikäluokat ovat antaneet tai saaneet toisaalta niihin nuorimpiin verrattuna, joille yhteiskunnan tukiverkot kehdosta alkaen takaavat hyvinvointivaltion antaman elämänturvan!

raimoilaskivi
Kokoomus Helsinki

Ylipormestari, dosentti emeritus Raimo Ilaskivi (s. 1928) on tehnyt pitkän uran kansainvälisenä ja kansallisena vaikuttajana. Valmistuttuaan hän toimi 1950-1970-luvuilla erilaisissa pankkimaailman johtotehtävissä, mm. Suomen Pankkiyhdistyksen, Suomen Teollisuuspankki Oy:n (nyk. Nordean kiinnitysluottopankki) ja Helsingin Arvopaperipörssin toimitusjohtajana. Ilaskivi on ollut kansanedustajana sekä ryhmän puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja vv.1962-75, Euroopan parlamentin jäsen 1996–1999, Helsingin kaupunginjohtaja 1979–1991 ja kokoomuksen presidenttiehdokas vuonna 1994.
Ilaskivi väitteli tohtoriksi vuonna 1958. Aiheena oli Valtiontalouden automaattinen vastavaikutus suhdanteiden vaihtelussa. Seuraava tieteellinen ns dosenttipätevyysteos käsitteli Suomen Pankin rahapolitiikkaa. Hän toimikin kansantaloustieteen dosenttina Helsingin Yliopistossa kahdenkymmenen vuoden ajan. Eläkkeelle siirryttyään han on ollut kansainvälisen, ekumeenisen, Afrikan Paavin ja Alexandrian patriarkan suojeleman Konstantinus Suuren Ritarikunnan (Ordo Sancti Constantini Magni) kansleri ja viimeksi varasuurmestari vuoteen 2022 saakka.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu